keskiviikko, 9. toukokuuta 2012

Minuus kielletty ?

Jouduin outoon tilanteeseen... Työkaverini - hyvä sellainen, ystäväksenikin ajattelema ihminen - alkoi communicatorin välityksellä haukkua minua keskellä kirkasta päivää, juuri kun olimme olleet iltapäiväkahvilla, hymyilleet ja jutelleet aivan normaaliin tapaan. Hetikohta omalle paikalleni päästyäni tuli ensin viesti "Onko kaikki hyvin kun...?" Vastasin, että on, ei tässä mitään. Ja ihmettelin miten kysyy nyt tuollaista kun äsken juuri naurettiin. Hetken päästä tyyli muuttui, ja aloin kuulla miten minua kuulemma ärsyttää se ja se seikka, enkä anna ihmisten olla ja mennä miten haluavat ja miten olin sanonut niin ja näin. Hänen sanoissaan oli joku häivähdys sitä totuutta minkä itse näen, mutta reilusti yli puolet oli aivan outoja lauseita ja väännöksiä asioista, joita ei edes mieleeni koskaan ollut tullut, tai edes unissani en ole niin ajatellut tuntevani. Lopuksi hän sanoi, ettei tarkoitus ollut loukata. En saanut muuta enää kyyneliltäni vastattua kuin "Hyvää viikonloppua" ja sitten melkein juosten menin vessaan itkemään ensimmäiset itkut. En voinut ymmärtää miten siniseltä taivaalta voidaan alkaa syöksemään sellaisia syytöksiä.

Kaupassa perheen kanssa ei kiinnostanut mitä ruokaa ostetaan, kotona oli levoton ja kurja olo. Ja miksi ? Olinko tehnyt jotain pahaa ? Kärsinkö syyllisyydentuskia ? Mietin kyllä asioita monesti ja katsoin kuvaannollisesti peiliin, tulin siihen tulokseen, ettei toki olisi tarvinnut sanoa että "Miten sä aina jaksat järjestää niin paljon juhlia ?" tai "Voi X-raukka" viitaten jälkimmäisellä työkaverini mieheen, joka joutuu vähän väliä ties millaisten kekkereiden keskelle. Ensimmäisen lauseen olen lausunut aidosti ihmetellessäni työkaverini energisyyttä ja jaksamista ja toisen lauseen samankaltaisena vitsinä mitä kaverini itsekin harrastaa. Mutta toisinpäin siis ei saa sanoa, toimii vaan yhteen suuntaan ?

Illalla kerroin vielä tekstiviestien välityksellä miltä minusta tuntui ja miten en mielestäni ole ansainnut niitä kaikkia syytöksiä. Sanoin myös miettineeni omia vikojani ja ymmärrän miksi tietyistä seikoista olisin voinut pitää suuni kiinni tai sanoa toisin. Asia sovittiin muutama päivä sitten, olemme taas... hmmm... työkavereita. Mutta olemmeko ystäviä enää tämän jälkeen. Ei sinänsä, etteivätkö ystävät voisi ilmaa puhdistaa ja sanoa toisilleen asioita, joista itse on pahoittanut mielensä. Saavat tietysti. Ja pitääkin. Mutta edelleen minusta tuntuu, että toisille sallitaan ties mitä, saavat pullauttaa suustaan vaikka minkälaisia outoja lauseita, tehdä omituisia juttuja, ja aidosti ääneen ihmetellä jonkun kolmannen käytöstä, saavat kiroilla ja melskata. Ja jos itse sanon joskus harvoin mikä seikka harmittaa jonkun ulkopuolisen käytöksessä - tai ihmisten käytöksessä yleensä - niin tätä asiaa käytetään minua vastaan. Joka ei ole kovin reilua mielestäni. Eikö ystäville pitäisi voida varauksetta avautua ja uskoa heihin ja siihen, että he pitävät asiat omina tietoinaan ja tukevat siitäkin huolimatta vaikkeivat olisi itse samaa mieltä ? Eivätkä sopivassa käänteessä haukkuisi ja ottaisi luottamuksella kerrottuja asioita aseikseen ?

Tänään mietin monessa käänteessä, että sanonko tuohon tai tähän jotain, vai olenko hiljaa, etten tule taas väärin ymmärretyksi. Olenko välittämättä siitä, ettei pyydetä kahville eikä syömään. Okei, ei tarvitse, osaan tehdä kumpaakin yksinkin. Mutta enkö saa loukkantua, enkö saa sanoa mitään, eikö se ole minulle sallittua, toisille vaan...

Maailma ei ole tasa-arvoinen, onhan se jo huomattu. Ne, jotka ovat aina äänessä, ylisosiaalisia, ja käyttävät kyynärpäitään ovat hyviä ja suosittuja tyyppejä ja saavat kaiken mitä haluavat. Vai onko sittenkään niin ? Lehdessä luki prinssi Williamin viehättyneen vaimostaan juuri siksi, ettei tämä tuonut itseään esille. Opiskelukaverit säälivät ahkeraa tyttöä, joka ei osallistunut bileisiin. Mutta, mutta... kenestä tulee kuningatar ?

Olisi hyvä jos kaikkien kukkien annettaisiin kukkia, oikeasti. Ja kaikkien kissojen kulkea omia polkujaan. Koetetaanko ? Sekä Sinä että Minä.












keskiviikko, 18. tammikuuta 2012

Häät – rahastusta vaiko onnen juhlintaa ?

Olemme menossa häihin. Kutsuttuina vieraina. Kyseessä miehen serkkupojan naimakauppa. Mietimme keskenämme mikä on sopiva summa laitettavaksi hääparin matkakassatilille ja ajattelimme mahtaisiko 50 EUR olla passeli siirtosumma. Lähipiiriltä (kolme muuta perhettä) tätä myös kyselimme, ja näistä kaksi perhettä oli sitä mieltä, että summan pitää olla 100 EUR/pariskunta.  Mielestämme moisen summan ajattelukin on hurjaa hommaa. Siis ei kai tuollainen määrä ole yleisesti ajateltu lahjasummaksi ? Entisaikaan – siihen markkaelämään – verrattuna mitäs silloin laitettiin, 100-200 markkaa ? Olisiko ollut niin ? Ja nyt 100 euroa !
Ymmärtäisin jos kyseessä olisi oma sisarus, mutta serkku ei ole niin lähellä, että moisia summia voisi olettaa. Korostettakoon, ettei hääpari tietenkään ole laittanut kutsuunsa ehtoa lahjan suuruudesta, heitä ei käy tästä ”syyttäminen”. Ihmettelen vaan, miten mahdottomaksi oletukset ja ajattelut eurojen kanssa ovat menneet. Perusteluna oli kuulemma se, ettei esim. 80 euroa riitä kattamaan kahden ihmisen hääjuhlassa tarjottavaa ruokaa. Voi hyvin olla niin, mutta onko se sitten se tarkoitus ? Saman tien menisin hienoon ravintolaan ja tilaisin sieltä sen 50 euron illalliseni, ihan itse, sitä mitä syödä haluaisin. Voi toki olla, että olen väärin ymmärtänyt koko hääjuhlan tarkoituksen… voi ollakin tarkoitus olevan juuri se, että juhlitaan yhdessä hääparin kanssa, mutta maksetaan itse omat kulunsa. Entäs jos veisi lahjaksi päiväpeiton ? Pitäisikö tämän periaatteen mukaisesti maksaa silti tuo 50 EUR/nokka, jotta saa ruokansa kuitattua ?
Ei hyvänen aika ! Kyllä häihin (pätee myös synttäreihin ja muihin juhliin) kutsutaan ihmisiä sen takia, että niiden läheisten ihmisten, sukulaisten, naapurien, tuttavien kanssa hääpari haluaa omaa juhlaansa viettää ja päivästään yhteiset muistot näiden kanssa tallettaa ja vierailleen juhlan kustantaa. Ei se voi olla mikään häävierailla maksatettu juhla, joka näin ollen ei maksa hääparille ”mitään”.
Tässä kohtaa ajattelemme niin, että 70 EUR saa riittää. Saa nähdä sitten annetaanko meille suppeamman pöydän antimet tai katsotaanko karsaasti jos käymme santsaamassa J

tiistai, 17. tammikuuta 2012

Vain positiivisia kommentteja, kiitos ?

Eräässä käsityöblogissa kirjoittaja A laittoi bloggauksensa perään hauskan kuvan, jossa pullea ja löllyvä nainen näki itsensä "taikapeilistä" hoikkana ja kurvikkaana. A kirjoitti kuvan kannustavan häntä itseään uuden vuoden kunniaksi kuntoilemaan ja laihduttamaan. Okei, lystikäs kuva, ei siinä mitään. En itse ajatellut, että siitä kenenkään pitäisi loukkantua, onhan noita vastaavia sähköpostit, TV ja lehdet - koko maailma - pullollaan. Sellaisia asioita, joista voisi loukkaantua jos haluaisi. Noh, yksi kommentoija (kutsutaan häntä nimellä B) sitä sitten halusi. Kirjoitti vähän tähän tyyliin "älkää nyt suuttuko, mutta joku voi pahoittaa mielensä ko kuvasta". Kertoi vielä omasta painonhallinnastaan ja olevansa tyytyväinen omaan itseensä kiloineen kaikkineen. Sepä hyvä, oikein mainiota. Mutta ei se jäänyt siihen tämä ajatusten vaihto. Vaan olikin vasta koko episodin (-sodan ?) alku...

Nimittäin tästä kommentista loukkaantui edelleen A, joka seuraavassa postauksessaan pyyteli anteeksi moneen kertaan ja ihmetteli miten tuollaisesta asiasta voi kukaan loukkaantua. Keräsi sääliä itselleen... jota saikin roppakaupalla... Hänen vakioystävänsä puolustelivat A:ta vuolaasti ja monisanaisesti, lyttäsivät B:tä ja niitä, jotka B:lle tukea koettivat antaa. Näistä tälläisistä kommenteista A pitää, positiivisista häntä itseään kohtaan - ja vain niistä. Nimittäin A uhkaili tässä ja parissa seuraavassa postissaan sulkevansa blogin, olevansa suunnilleen itkuinen ja masentunut. Yhdestä kommentista ! Vaikka saa yhteen bloggaukseensa päivässä monta kymmentä positiivista palautetta. Joku kirjoittaja jossain kohtaa sanoikin osuvasti A:n olevan heti sulkemassa blogiaan kun joku ei juuri silloin kehu... B:kin jossain kohtaa kirjoitteli ja pyysi anteeksi hänkin, sanoi, ettei tarkoittanut sitä tällä tavoin. Mutta se oli jo myöhäsitä. Tästä kaikesta seurasi sitten se, että nyt A on boikotissa, lakossa, tauolla. Odottelee varmaan anovia ja rukoilevia posteja siitä miten hän on paras ja ainut ja ihana ja miten hänen on PAKKO blogiaan jatkaa.

Huh huh, sanoo Ajatusten Kujakissa. Totta kai totta on se, ettei kukaan koskaan halua kuulla negatiivisia juttuja itsestään tai tekosistaan. Vai haluatteko te ? En minäkään tykkäisi jos te uudet mahdolliset tänne eksyvät lukijat haukkuisitte kurkku suorana juttujani. Juu en, en tykkäisi. Mutta hey come on... A, kuten jo sanoin, saa viikossa varmaan satoja positiivisia kommentteja. Jos siellä on yksi tuollainen neutraali (ei edes negatiivinen) kommentti joukossa, niin onko se maailmanloppu ?

Toinen asia tietysti on se, kuka haluaa toista loukata, kirjoituksillaan tai kommentillaan nyt näistä asioista puhuttaessa. Miksi siis B:n piti mennä ko kommenttinsa kirjoittamaan ? Toki hän oli oikeassa, joku voi loukkaantua, mutta mistä asiasta tahansa joku lukija voi kääntää asian niin, että on syytä ja aihetta ottaa nokkiinsa. Ei niin voi kukaan olla ja elää, ettei joku halutessaan voisi nokkiintua. Ja TV:ssäkin on ties mitä painonpudotusohjelmia, jotka tähtäävät läskin poistamiseen, ei sen lisäämiseen. Siis haluaako joku muka olla tahallisesti lihava, eivätkö pulleat pyri laihduttamaan hyvinkin usein ? Eikö laihduttaminen ole terveyden kannalta parempi asia kuin lihottaminen ? Vai ottaako jonkun itsetunnolle niin kovasti, kun arkaan asiaan kosketaan ?

En tiedä. Muuta kuin, että outoja Me ihmiset. Tai pitäisikö sanoa: Me naiset ? 
Aloittaisiko joku mies moisen jupakan aivan tyhjästä... Ainakin harvemmin. Miehet ovat siihen liian yksinkertaisia, anteeksi nyt vaan. Sellaisia putkiaivoisia.

Nyt odotellaan mielenkiinnolla A:n come back:ia ja pelkkiä positiivisia kommentteja - laittoi nimittäin kommenttiboxinsa seurantaan... julkaisee jatkossa vain ne, mitkä ensin itse hyväksyy :)

Sepustelun sietämätön keveys

Ihan alkuun pari sanaa omasta blogihistoriastani... Perustin pari vuotta sitten käsityöaiheisen blogini, jonka osoitetta sitten innoissani kerroin eteenpäin kavereille, sukulaisille, facebookin kautta, töissä... Ja juu, mukavastihan sitä tutut seurasivat ja ennen pitkää sinne eksyi muitakin kommenttilootaan kirjoittelemaan. Ihan hauskaa ja kivaa. Mutta sitten tulin siihen ajatukseen, että koska monet tietävät kuka sen takana on, niin en voi kovin syviä ajatuksiani sinne kirjoitella ilman mahdollisia ihmettelyjä ja selityksiä. Joten tänä aamuna, klo 5.XX kuopukseni herätettyä minut vessareissunsa kanssa, tuumailin siinä petissä pyöriessäni, että perustaisinko uuden blogin, sellaisen oman Salaisen Puutarhani, johon pääsisi kyllä kuka tahansa, mutta kukaan ei tietäisi kenen se puutarha on :)

Joten tässä ollaan, Kujakissan Sivukujalla ! Tervetuloa mukaan !

Ajatukseni on kirjoitella omia ajatuksiani vähän päiväkirjanomaiseen tyyliin... Ihmettelyjäni, tuntemuksiani... maailman menosta ja ihmisten teoista... enimmäkseen koetan olla positiivinen, yleensäkin elämässä. Mutta koska olen vain ihminen, olen joskus myös negatiivinen. Negatiivisuus pitkän päälle ei kuitenkaan ole hyvästä, joten positiivinen asenne kantaa enemmän ja kauemmas. Koetan siis palata siihen ja olla enimmäkseen siinä mielialassa :)