Minuus kielletty ?

Jouduin outoon tilanteeseen... Työkaverini - hyvä sellainen, ystäväksenikin ajattelema ihminen - alkoi communicatorin välityksellä haukkua minua keskellä kirkasta päivää, juuri kun olimme olleet iltapäiväkahvilla, hymyilleet ja jutelleet aivan normaaliin tapaan. Hetikohta omalle paikalleni päästyäni tuli ensin viesti "Onko kaikki hyvin kun...?" Vastasin, että on, ei tässä mitään. Ja ihmettelin miten kysyy nyt tuollaista kun äsken juuri naurettiin. Hetken päästä tyyli muuttui, ja aloin kuulla miten minua kuulemma ärsyttää se ja se seikka, enkä anna ihmisten olla ja mennä miten haluavat ja miten olin sanonut niin ja näin. Hänen sanoissaan oli joku häivähdys sitä totuutta minkä itse näen, mutta reilusti yli puolet oli aivan outoja lauseita ja väännöksiä asioista, joita ei edes mieleeni koskaan ollut tullut, tai edes unissani en ole niin ajatellut tuntevani. Lopuksi hän sanoi, ettei tarkoitus ollut loukata. En saanut muuta enää kyyneliltäni vastattua kuin "Hyvää viikonloppua" ja sitten melkein juosten menin vessaan itkemään ensimmäiset itkut. En voinut ymmärtää miten siniseltä taivaalta voidaan alkaa syöksemään sellaisia syytöksiä.

Kaupassa perheen kanssa ei kiinnostanut mitä ruokaa ostetaan, kotona oli levoton ja kurja olo. Ja miksi ? Olinko tehnyt jotain pahaa ? Kärsinkö syyllisyydentuskia ? Mietin kyllä asioita monesti ja katsoin kuvaannollisesti peiliin, tulin siihen tulokseen, ettei toki olisi tarvinnut sanoa että "Miten sä aina jaksat järjestää niin paljon juhlia ?" tai "Voi X-raukka" viitaten jälkimmäisellä työkaverini mieheen, joka joutuu vähän väliä ties millaisten kekkereiden keskelle. Ensimmäisen lauseen olen lausunut aidosti ihmetellessäni työkaverini energisyyttä ja jaksamista ja toisen lauseen samankaltaisena vitsinä mitä kaverini itsekin harrastaa. Mutta toisinpäin siis ei saa sanoa, toimii vaan yhteen suuntaan ?

Illalla kerroin vielä tekstiviestien välityksellä miltä minusta tuntui ja miten en mielestäni ole ansainnut niitä kaikkia syytöksiä. Sanoin myös miettineeni omia vikojani ja ymmärrän miksi tietyistä seikoista olisin voinut pitää suuni kiinni tai sanoa toisin. Asia sovittiin muutama päivä sitten, olemme taas... hmmm... työkavereita. Mutta olemmeko ystäviä enää tämän jälkeen. Ei sinänsä, etteivätkö ystävät voisi ilmaa puhdistaa ja sanoa toisilleen asioita, joista itse on pahoittanut mielensä. Saavat tietysti. Ja pitääkin. Mutta edelleen minusta tuntuu, että toisille sallitaan ties mitä, saavat pullauttaa suustaan vaikka minkälaisia outoja lauseita, tehdä omituisia juttuja, ja aidosti ääneen ihmetellä jonkun kolmannen käytöstä, saavat kiroilla ja melskata. Ja jos itse sanon joskus harvoin mikä seikka harmittaa jonkun ulkopuolisen käytöksessä - tai ihmisten käytöksessä yleensä - niin tätä asiaa käytetään minua vastaan. Joka ei ole kovin reilua mielestäni. Eikö ystäville pitäisi voida varauksetta avautua ja uskoa heihin ja siihen, että he pitävät asiat omina tietoinaan ja tukevat siitäkin huolimatta vaikkeivat olisi itse samaa mieltä ? Eivätkä sopivassa käänteessä haukkuisi ja ottaisi luottamuksella kerrottuja asioita aseikseen ?

Tänään mietin monessa käänteessä, että sanonko tuohon tai tähän jotain, vai olenko hiljaa, etten tule taas väärin ymmärretyksi. Olenko välittämättä siitä, ettei pyydetä kahville eikä syömään. Okei, ei tarvitse, osaan tehdä kumpaakin yksinkin. Mutta enkö saa loukkantua, enkö saa sanoa mitään, eikö se ole minulle sallittua, toisille vaan...

Maailma ei ole tasa-arvoinen, onhan se jo huomattu. Ne, jotka ovat aina äänessä, ylisosiaalisia, ja käyttävät kyynärpäitään ovat hyviä ja suosittuja tyyppejä ja saavat kaiken mitä haluavat. Vai onko sittenkään niin ? Lehdessä luki prinssi Williamin viehättyneen vaimostaan juuri siksi, ettei tämä tuonut itseään esille. Opiskelukaverit säälivät ahkeraa tyttöä, joka ei osallistunut bileisiin. Mutta, mutta... kenestä tulee kuningatar ?

Olisi hyvä jos kaikkien kukkien annettaisiin kukkia, oikeasti. Ja kaikkien kissojen kulkea omia polkujaan. Koetetaanko ? Sekä Sinä että Minä.